Hyvä kuntapäättäjä / johtava virkamies

 

Hirviömäisen vihainen ope täällä hei!

 

Pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmän tiedotustilaisuudessa perusteltiin tänään perusopetuksen pitämistä lähiopetuksessa muun muassa sillä, että tiedetään koulun olevan joillekin lapsille ainoa turvallinen paikka.

 

Arvatkaa mitä? Niin se onkin, ja niin on monelle myös päiväkoti. Minä ja kollegani olemme tienneet tämän jo pitkään. Me otamme syliin, lohdutamme, kuuntelemme, ymmärrämme, järjestämme mielekästä tekemistä, opetamme, annamme eväitä elämään, asetamme rajoja, uskomme lapsiin ja heidän kykyihinsä, otamme vastaan kiukuttelun ja pahan olon, tuemme perheitä heidän kasvatustyössään, sanomme välillä napakasti ja teemme lastensuojeluilmoituksia, kun tarve on.

 

Illalla palaamme kotiin, ja moni meistä kantaa mielessään taakkaa siitä, että joutui lähettämään tänäänkin kotiin lapsen tai lapsia, joilla ei ole kotona turvallista. Emmekä me voi sille mitään. Me vain katsomme vieressä voimatonta vihaa tuntien. Me lähetämme koulu- tai päiväkotipäivän jälkeen lapsen kotiinsa, olipa se hänelle kuinka hirveä paikka hyvänsä. Meidän valtamme suojella lasta loppuu tasan sillä minuutilla, kun koulu- tai päiväkotipäivä loppuu. Voimatonta vihaa tunnemme noina hetkinä tätä kädetöntä yhteiskuntaa kohtaan. Meillä ei ole valtaa resursoida lastensuojelua paremmin. Meillä ei ole valtaa ratkaista, milloin joku lapsi tulee huostaanottaa. Meillä ei ole valtaa puuttua mihinkään, mikä tapahtuu lapsen tai nuoren kotona. Se valta on ihan muilla tahoilla.

 

Me voimme vain soittaa lastensuojeluun. Välillä saamme sieltä vastaukseksi, että yrittäkää nyt vielä jutella vanhempien kanssa, kun kerromme epäilevämme lapseen kohdistuvaa ruumiillista väkivaltaa tai jopa seksuaalista väkivaltaa. (Valitettavasti esimerkit eivät edes ole keksittyjä.) Eikä lastensuojelun henkilöstö varmaankaan ole yleisesti ottaen mitenkään kyvytöntä tai halutonta tekemään työtään kunnolla, mutta ehkäpä he ovat kiireen murtamia ja mahdottoman työtaakan alle musertuneita ja siksi toivovat, että vakavatkin tapaukset voitaisiin sittenkin selvittää jotenkin koulussa tai päiväkodissa.

 

Ei ole mitenkään riittävää, että ekaluokkalaisella on turvallinen paikka, jossa olla, neljä tuntia kerrallaan viitenä päivän viikossa loma-aikojen ulkopuolella. On tavallaan hienoa, että yhteiskunnalla on näin luja luotto meihin opetusalan ammattilaisiin, ja kyllähän me pääsääntöisesti homman hoidammekin omalla tontillamme. Millään tavalla riittävä ei meidän tarjoamamme turva kuitenkaan lapsen kannalta ole.

 

Joulupukilta pyydänkin jouluksi riittävän ison lekan, jolla saisi päättäjien ymmärrykseen taottua sen, että jos lapsella on kotona turvatonta, vastaus ei ole koulu vaan lastensuojelu. Resursoikaa ja huolehtikaa, että lastensuojelulla on lainsäädännölliset edellytykset tehdä tehokkaasti ja joustavasti yhteistyötä koulujen ja päiväkotien kanssa. Te pidätte kiinni yhteisen kukkaromme nyöreistä. Jokainen lastensuojelusta ja toki opetuksestakin säästetty euro maksetaan myöhemmin moninkertaisena.

 

Tämä ei ollut etäopetukseen kaipaavan ja koronapelkoisen opettajan itkuvirsi. Olen opettaja varhaiskasvatuksessa, enkä todellakaan kaipaa etätyöhön. Kiertävänä opettajana ehdin kokeilla etätyötä kuukauden verran. Se oli hirveää. Harvoin olen tuntenut itseni niin kertakaikkisen kelvottomaksi ja turhaksi kulueräksi kuin tuon kuukauden aikana. Minun työtäni ei voi tehdä kokonaan etänä. Läheltä olen seurannut myös sitä, kuinka turhauttavaa etäopetus voi olla myös toisella asteella. En siis henkilökohtaisesti toivo kovin laajaa etäopetusta, vaikka pidänkin sitä etenkin toisen asteen ja yläkoulujen osalta tässä epidemiatilanteessa perusteltuna.

 

Hirviömäisen vihaiseksi minut saa kuitenkin se, että koulua tarjotaan ratkaisuksi lapsen turvattomuuteen kotona. Se on silkkaa lasten hädän sivuuttamista ja omien käsien pesemistä liian suureksi koetun ongelman edessä.

 

Jälkikirjoitus: Kevään etäopetusjakson aikana käytiin sosiaalisessa mediassa välillä kiivastakin sananvaihtoa koulun roolista kaikkein heikommassa asemassa olevien lasten elämässä. Kyselin silloin, miksi parin kuukauden poissaolo epidemian vuoksi aiheuttaa tällaisen mekkalan, mutta koko kesäksi oman onnensa nojaan jäävät lapset joka ikinen kesä eivät nosta yhtään kenenkään sykettä. Sainpa päättäjältä vastaukseksi muun muassa, että kyllä tässä yritetään huolehtia siitä, että kesäleirejä olisi tarjolla. Lapsen kotona kokemaan turvattomuuteen ei kelpaa lääkkeeksi vapaaehtoinen kesäleiri yhtään sen enempää kuin pakollinen koulukaan. Ainoa ratkaisu on toimiva ja riittävässä määrin resursoitu lastensuojelu.

Katoavat varhaiskasvatuksen opettajat ja aloituspaikkojen arvoitus

Ammattiliittojen perinteisiin tehtäviin on kuulunut työehtosopimuksista neuvottelemisen lisäksi myös koulutuspoliittinen vaikuttaminen omalla alallaan. Liittojen kanta oman alansa koulutuspaikkojen lisäämiseen on ollut lähes kautta linjan se, että aloituspaikkojen määrää ei saa kasvattaa holtittomasti ja määriä lisättäessä on aina varmistuttava siitä, ettei alalle kouluteta niin suuria määriä uusia tekijöitä, että alan työllisyystilanne heikkenisi. Kanta on varsin ymmärrettävä, sillä ammattiliittojen tehtävänä on valvoa ensisijaisesti jo alalla olevien jäsentensä etua.

Tähän vahvaan pääsääntöön löytyy kuitenkin myös poikkeus. Opettajia edustava Opetusalan ammattijärjestö OAJ on jo vuosia vaatinut äänekkäästi aloituspaikkojen lisäämistä varhaiskasvatuksen opettajien koulutusohjelmiin. Järjestö on tehnyt selväksi, että mitkään muutamien kymmenien paikkojen lisäykset eivät sille kelpaa, vaan kaivataan ”massiivista” lisäystä. Huolta alan työllisyystilanteesta tulevina vuosina ei järjestö ulostulojensa perusteella juuri kanna.

OAJ:n koulutuspoliittinen kanta varhaiskasvatuksen opettajien aloituspaikkamäärään on siinä määrin kummajainen ammattiliittokentässä, että halusin saada selville luvut ja laskelmat vaatimuksen takana. Ihan helppoa ei tietojen kaivaminen ollut. Järjestön koulutusjohtaja lupasi erään järjestön erityisasiantuntijan antavan tarkemmat luvut ja laskelmat, joihin vaatimus perustuu. Pitkän odottelun ja useamman muistutuksen jälkeen sähköpostiini tuli lopulta vastaus. Vastaus oli pitkä (Google docsiin siirrettynä 9 sivun mittainen) ja sen eteen oli epäilemättä nähty paljon vaivaa. Selkeää laskelmaa siitä, millaisen laskutoimituksen perusteella esitettyyn vaatimukseen on päädytty, ei kuitenkaan noihin yhdeksään sivuun mahtunut. Sain valtavan määrän linkkejä erilaisiin yleisesti saatavilla oleviin verkkoaineistoihin sekä joitakin yksittäisiä lukuja, jotka oli poimittu aineistoista, jotka eivät ole yleisesti saatavilla.

Vastauksen ansio on ehdottomasti vaatimuksen taustalla olevien aineistojen laaja esittely. Sekin käy ilmi, että saatavilla olevat tiedot ovat monelta osin puutteellisia ja epätarkkoja, mikä on tietysti vain luonnollista, kun kyse on viime kädessä tulevaisuuden ennustamisesta. Epäselväksi kuitenkin jäi, onko järjestössä tehty minkäänlaista konkreettista laskelmaa varhaiskasvatuksen opettajien koulutustarpeesta tulevina vuosina. Jos on, laskelma olisi tärkeää saada esiin, jotta saadaan selville, mitkä luvut väistämättä puutteellisista aineistoista laskelmaan on poimittu ja mitkä luvut on mahdollisesti jätetty laskelmassa huomioimatta.

Paremman puutteessa tein saamastani vastauksesta omat lukupoimintani ja kävin lisäksi tekemässä joukon hakuja Tilastokeskuksen sivuilla.

Sikäli kun olen onnistunut tulkitsemaan oikein saamaani vastausta, tällä hetkellä kelpoisten, vo:n tehtävässä toimivien varhaiskasvatuksen opettajien määrä on noin 14 000 ja arvioitu tarvittava varhaiskasvatuksen opettajien ja sosionomien yhteismäärä vuonna 2030 on noin 18 000. Kymmenen vuoden aikana tarvitaan siis noin 4000 uutta opettajaa tai varhaiskasvatuksen sosionomia nykyisen kokonaismäärän päälle, eli noin 400 lisäopettajaa tai -sosionomia vuodessa. Tähän tavoitteeseen on arvioitu päästävän siten, että vuosittain yliopistojen yhteenlaskettu varahaiskasvatuksen opettajien sisäänottomäärä olisi noin 1000 aloittavaa opiskelijaa. Tämä sisäänottomäärä on ymmärtääkseni myös OAJ:n vaatimus.

Alalta eläköityy KEVA:n arvion mukaan noin 350 opettajaa vuodessa. Jos opettajia myös valmistuisi vuosittain saman verran kuin heitä koulutusohjelmassa aloittaa, tarkoittaisi tämä sitä, että varhaiskasvatuksen opettajien kokonaismäärä kasvaisi vuosittain peräti 650:llä opettajalla. Se on merkittävästi enemmän kuin arvioitu tarve.

Vastaus epäsuhtaisten lukujen arvoitukseen löytyy kuitenkin todennäköisesti tästä, alun perin OKM:n sivuilta poimitusta virkkeestä: ”Tämä edellyttää, että yliopistojen kasvatustieteen kandidaattikoulutuksen sisäänottomäärä olisi vuodesta 2020 alkaen 1000 opiskelijaa vuodessa ja koulutuksen läpäisy olisi 80 prosenttia.” Varhaiskasvatuksen opettajien koulutuksessa tavoitellaan siis 80 prosentin läpäisyastetta. Hyvänä pidetään tilannetta, jossa joka viides opiskelija päätyy opintojen aikana siihen, ettei suoritakaan aloittamaansa tutkintoa loppuun, vaan suuntautuu jollekin muulle alalle.

Kun valmistuneiden tavoiteltu määrä on 80 prosenttia aloittaneista, tarkoittaa se käytännössä 800 valmistuvaa varhaiskasvatuksen opettajaa vuosittain. Mikäli valmistuvia oletetaan vuosittain olevan 800, päästään jo lähemmäs laskennallista tarvetta, 450:n opettajan vuosittaiseen lisäykseen eläköityminen huomioiden.

Uudessa varhaiskasvatuslaissa on kuitenkin mainittu myös varhaiskasvatuksen sosionomin tehtävä. Vaikka tällä ammattinimikkeellä ei vielä tiettävästi tehdäkään töitä, on oletettava, että tulevaisuudessa osa varhaiskasvatuksen korkeakoulutetusta henkilöstöstä valmistuu edelleen ammattikorkeakouluista, sosionomin koulutusohjelmasta.

Heidän tulevista koulutusmääristään ei ainakaan saamani vastauksen perusteella ole kenelläkään oikein edes valistunutta arvausta, eikä heitä ole kaikesta päätelleen juurikaan otettu huomioon varhaiskasvatuksen opettajien koulutustarvetta arvioitaessa. Ilmeisesti arviointia vaikeuttaa se, että sosionomiksi kouluttautuvat saavat koulutuksen aikana valita erikoistumisalansa, eikä juuri varhaiskasvatukseen suuntautuvien sosionomien määrästä siksi ole ennakolta kovin tarkkaa tietoa.

Paljon on varmasti kiinni tehtävien mielekkyydestä ja alan yleisestä houkuttelevuudesta. Toistaiseksi varhaiskasvatuksen sosionomin tehtäviä ei ole määritelty, ja valitettavasti aivan mahdolliselta lopputulemalta näyttää sekin, että heistä tehdään ylimenokauden ajaksi lähinnä kakkosluokan opettajia, joiden erityisosaamista ei täysimääräisesti pystytä hyödyntämään. Toivon tietenkin olevani väärässä, mutta valitettavasti aiheesta käyty keskustelu on ollut siinä määrin näköalatonta ja jumiutunutta, etten toistaiseksi uskalla luottaa yhtään edellä mainittua parempaan lopputulokseen. Mikäli varhaiskasvatuksen sosionomien tehtävänkuvan muotoilussa epäonnistutaan, vaikuttaa se luonnollisesti hyvin paljon alan houkuttelevuuteen, ja saattaa olla, että valmistuvien varhaiskasvatukseen suuntautuneiden sosionomien määrä jääkin marginaaliseksi. Henkilökohtaisesti en sitä tietenkään toivo.

Toisaalta, jos ammattikorkeakouluista valmistuu vuosittain vaikka vain parisataakin kelpoista varhaiskasvatuksen sosionomia, vaikuttaa se varsin merkittävästi myös yliopistojen koulutustarpeeseen. Arenen vuotta 2018 koskevista tiedoista voi tosin päätellä, että tällä hetkellä vuosittain valmistuisi jopa yli 600 varhaiskasvatukseen suuntautuvaa sosionomia. Mikäli varhaiskasvatuksen sosionomin tehtävä muodostuu yhtä vetovoimaiseksi kuin varhaiskasvatuksen opettajan tehtävä tällä hetkellä on sosionomiopiskelijoiden keskuudessa, alkaa näyttää ilmeiseltä, että meillä on ongelma – varsinkin kun ottaa huomioon edelleen dramaattisesti pienenevät ikäluokat.

Tilastokeskuksen sivuilta voi hakea väestöennusteita ikäryhmittäin. 1 - 6-vuotiaita on ennusteen mukaan vuonna 2030 Suomessa tekemieni hakujen perusteella 41 714 lasta vähemmän kuin vuonna 2020. Se tarkoittaa aika monta varhaiskasvatuksen opettajaa vähemmän. Moni toivoo pelastusta varhaiskasvatukseen osallistumisasteen nostosta. Ihan pienellä osallistumisasteen nostolla ei kuitenkaan tuo edellä mainittu lapsimäärän väheneminen kuittaudu. THL:n mukaan vuonna 2019 varhaiskasvatukseen on osallistunut 252 216  lasta eli noin 74 % 1 - 6-vuotiaista lapsista. Valittu ikähaarukka selittynee sillä, että suuri osa esiopetukseen osallistuvista lapsista tarvitsee lyhyen päivittäisen esiopetusajan lisäksi myös täydentäviä varhaiskasvatuspalveluita.

Laskeskelin, että varhaiskasvatukseen osallistuvien lasten määrän pysyminen vuoden 2019 tasolla vielä vuonna 2030:kin pienenevistä ikäluokista huolimatta edellyttäisi lähes 92 prosentin osallistumisastetta. Se tarkoittaisi sitä, että vain hyvin harva lapsi olisi kotihoidossa enää yhden vuoden täytettyään. On vaikea kuvitella, että tavoitteeseen päästäisiin ilman varhaiskasvatusmaksujen poistamista kokonaan kaikilta, perhevapaajärjestelmän huomattavaa heikentämistä tai lainsäädäntöön kirjattua laajaa pakkoa. Mikään noista vaihtoehdoista ei ainakaan omissa silmissäni näytä ongelmattomalta.

Varhaiskasvatuksen opettajapulaan on ratkaisu. Se on alan työehtojen ja palkkauksen merkittävä parantaminen. Jokainen yliopistokoulutuksen kesken jättänyt tai sen turhaan suorittanut opiskelija on valtava kuluerä yhteiskunnalle. Nekin eurot kannattaisi sijoittaa siihen, että jo alalla olevat opettajat pysyisivät siellä ja että tulevina vuosina yliopistoissa aloittavat opettajaopiskelijat haluaisivat valmistua varhaiskasvatuksen opettajaksi ja aloittaa valmistuttuaan työt siinä tehtävässä, jota varten he ovat saaneet koulutuksen.

Joskus työntekijäjärjestöllä voi aidosti olla yhteisiä intressejä työnantajapuolen kanssa. Molemmat osapuolet varmasti haluavat, että lapsilla on varhaiskasvatuksessa mahdollisimman hyvä olla ja että jokaiseen opettajan tehtävään saadaan kelpoinen ja sopiva tekijä. Aloituspaikka-asiassa ammattijärjestöllä ei edellä esitetyn valossa kuitenkaan ole missään tapauksessa syytä vetää kritiikittömästi yhtä köyttä työnantajan kanssa. Työnantaja haluaa tietenkin, että työntekijäpulasta tänään kärsivälle alalle koulutetaan nopeasti paljon lisää väkeä. Heidän huolensa ei ole se, että osa koulutetuista saattaa jäädä vaille koulutustaan vastaavaa työtä. Ammattijärjestön huoli asian pitäisi kuitenkin olla. 

Yhdenvertaisuutta ismien tuolla puolen

Hallituksen uuden tasa-arvo-ohjelman näkökulmaksi ilmoitettiin hiljattain intersektionaalinen feminismi. Tämä ei kaikkia kansalaisia miellyttänyt, ja tiedon julkistaminen toi melkoisesti uutta pontta muutenkin kuumana käyvään keskusteluun tasa-arvosta ja syrjimättömyydestä.

Keskustelu on tarpeen, ja aivan yhtä tarpeen on varmasti myös hallituksen tasa-arvo-ohjelma. Se jos mikä on käynyt selväksi. Ongelma kuitenkin on, että hyvin suuri osa kansasta ei uskalla keskusteluun osallistua. Keskustelusta on hyötyä vain, mikäli se aidosti tavoittaa mahdollisimman suuren osan ihmisistä. Oma ajattelu ei juuri muutu, jos keskustelu näyttäytyy kahden, ajoittain absurdeilta kuulostavia kommentteja laukovan poliittisen laidan keskinäisenä hutkintana.

Oikeasti tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat kuitenkin meidän ihan kaikkien juttu. Jokaisen pitää saada osallistua keskusteluun ilman pelkoa nolaamisesta ja pelottelusta silloinkaan, kun erehtyy käyttämään sanaa, joka ei ole aivan viimeisimpien standardien mukainen. Kovin pahasti tuskin kannattaa ketään syyllistää siitäkään, että hän uskaltautuu ääneen lausumaan, ettei näe mitään vikaa nykyisissä rakenteissa. Siitä ei pidä pikarangaistukseksi saada sovinistin tai rasistin leimaa otsaansa. Nykyjärjestelmän kipukohtien väsymätön osoittaminen on tärkeää työtä, mutta sitä ei edistä kenenkään leimaaminen toivottomaksi tapaukseksi, joka on niin ymmärtämätön, ettei hänelle kannata edes selittää. On onnetonta, jos joillekin sanotaan, että teidän ääntänne ei tässä keskustelussa kaivata, sillä kaltaisenne ovat jo puhuneet aivan tarpeeksi.

Minä haluan kuulla valkoisten, keski-ikäisten heteromiesten keskustelevan tasa-arvosta – ei pelkästään keskenään vaan mieluummin ei-valkoisten, ei-keski-ikäisten, ei-miesten tai ei-heterojen kanssa. Lisäksi haluan kuulla hiljattain maahan muuttaneiden ja toisaalta pitkään täällä asuneiden eri etnisiin ryhmiin kuuluvien äänen tasa-arvokeskustelussa. Haluan kuulla lasten ja vanhusten ääneen, nuorten, miesten, naisten ja muunsukupuolisten äänen, heterojen ja homojen, maalaisten ja kaupunkilaisten, rikkaiden ja köyhien, oikeistolaisten ja vasemmistolaisten äänen.  

On hullua tuomita se, että maailma näyttäytyy jonkun ihmisen näkövinkkelistä juuri sellaisena kuin se näyttäytyy. Tuskinpa meistä kukaan on saanut ihonväriään, sukupuoltaan tai sukupuolista suuntautumistaan valita. Asuinpaikka, varallisuus ja poliittinen katsantokantakin usein tosiasiassa periytyvät hyvin vahvasti. Nämä kaikki vaikuttavat kiistatta siihen, miten maailman näemme, ja meistä ihan jokaisella on joka ikinen päivä syytä kuunnella toisella tavalla ajattelevia ihmisiä ja kyseenalaistaa se, miten itse asioista ajattelemme. Tämä koskee ihan jokaista. Niitäkin, jotka osaavat erehtymättömästi käyttää viimeisimpien standardien mukaista sanastoa ja jotka ovat jo omasta mielestään oppineet kaiken tarvittavan tasa-arvosta.

Tasa-arvo kun ei ole minkään ryhmittymän valmiiksi leikkaama palanen maailmaa tai mikään yksittäinen kiveen hakattu maailmankatsomus, vaan sitä edistää vilpitön halu ja pyrkimys kurkistaa oman kuplansa ulkopuolelle ja ymmärtää niitä, joita itselle on kaikkein vaikeinta ymmärtää, sekä valmius muuttaa omaa ajatteluamme. Siinä meillä kaikilla on tekemistä.

Henkilökohtaisesti pystyn allekirjoittamaan varsin hyvin feminismin tavoitteet ja arvot. Sanaa feminismi kuitenkin inhoan ihan avoimesti. Olen taustaltani romanisti, ja minulle fem-alku kirkuu naiseutta, jopa sellaista aika perinteistä naiseutta ja kaikkia siihen liitettyjä stereotypioita. Kun yhteiskunnassa nyt karsitaan mies-loppuisia nimityksiä, olisi mitä suurimmassa määrin aiheellista uusia myös tasa-arvoliikkeestä käytettävä nimitys niin, ettei se viittaa vain yhteen sukupuoleen.

Tasa-arvoon pyrkivän liikkeen nimessä näen näin selvän viittauksen vain yhteen sukupuoleen varsin ongelmallisena. Nimi kantaa mukanaan myös historiallista taakkaa. Alun perinhän kyse on todella ollut naisasialiikkeestä, jonka erittäin tarpeellisena tavoitteena on ollut naisten aseman parantaminen yhteiskunnassa. Tämän päivän Suomessa ei kuitenkaan voida mennä naisasiaa kirkuva nimitys edellä, ja väittää, että oikeasti ajetaan laajasti tasa-arvoa.

Naisten asemassa on vielä monessa kohdassa parantamista, ja esimerkiksi naisvaltaisten alojen palkkauksen saattaminen miesvaltaisten alojen tasolle kaipaa pikaisia toimia. Toisaalta rumaa rakenteellista ja ihan lakiin kirjattua epätasa-arvoa kohdistuu Suomessa myös miehiin. Vain miehille pakollinen ase- tai siviilipalvelus, on niin massiivisen luokan tasa-arvo-ongelma, että on suorastaan käsittämätöntä, että asia ei ole edelleenkään saatettu päivänvaloa kestävään kuntoon.

Tämän päivän kontekstissa epäonnistunutta nimeä kantava feminismi ei ole riittävä väline yhdenvertaisuuden edistämiseen. Suoraan sanottuna emme nähdäkseni tarvitse yhtäkään ismiä valtionhallinnon viralliseksi näkökulmaksi. Yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa on syytä kehittää pitäen ohjenuorana mainion perustulakimme 6 §:ää. Sen mukaan:

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

Tätä minä voin pitää ohjenuoranani. Sanon ei kaikelle syrjinnälle, olipa syynä sukupuoli, ikä, alkuperä, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, terveydentila, vammaisuus tai mikä hyvänsä muu henkilöön liittyvä syy. Vaikka sukupuoli on mainittu listassa ensimmäisenä, ei se ole tärkeämpi kuin muut listassa mainitut syrjintäperusteet.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta kannattaa taistella. Ensin on kuitenkin paikannettava vihollinen. Vihollinen ei ole se, jonka itse päätän nimetä rasistiksi tai sovinistiksi. Vihollinen on rasismi ja syrjintä itsessään. Syrjiviä toimintamalleja on myös minussa itsessäni, ja juuri niiden kitkemiseksi pystyn toimimaan kaikkein tehokkaimmin. Kyllä muidenkin syrjivään toimintaan pitää puuttua, mutta mitä jos puutuisimme siihen toimintaan sen sijaan, että haukkuisimme toinen toisiamme milloin miksikin: suvakiksi, sovinistiksi tai rasistiksi? Ja ennen kaikkea: mitä jos aloittaisimme ihan jokainen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyön tarkastelemalla omia ajatusmallejamme?