Hyvä kuntapäättäjä / johtava virkamies

 

Hirviömäisen vihainen ope täällä hei!

 

Pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmän tiedotustilaisuudessa perusteltiin tänään perusopetuksen pitämistä lähiopetuksessa muun muassa sillä, että tiedetään koulun olevan joillekin lapsille ainoa turvallinen paikka.

 

Arvatkaa mitä? Niin se onkin, ja niin on monelle myös päiväkoti. Minä ja kollegani olemme tienneet tämän jo pitkään. Me otamme syliin, lohdutamme, kuuntelemme, ymmärrämme, järjestämme mielekästä tekemistä, opetamme, annamme eväitä elämään, asetamme rajoja, uskomme lapsiin ja heidän kykyihinsä, otamme vastaan kiukuttelun ja pahan olon, tuemme perheitä heidän kasvatustyössään, sanomme välillä napakasti ja teemme lastensuojeluilmoituksia, kun tarve on.

 

Illalla palaamme kotiin, ja moni meistä kantaa mielessään taakkaa siitä, että joutui lähettämään tänäänkin kotiin lapsen tai lapsia, joilla ei ole kotona turvallista. Emmekä me voi sille mitään. Me vain katsomme vieressä voimatonta vihaa tuntien. Me lähetämme koulu- tai päiväkotipäivän jälkeen lapsen kotiinsa, olipa se hänelle kuinka hirveä paikka hyvänsä. Meidän valtamme suojella lasta loppuu tasan sillä minuutilla, kun koulu- tai päiväkotipäivä loppuu. Voimatonta vihaa tunnemme noina hetkinä tätä kädetöntä yhteiskuntaa kohtaan. Meillä ei ole valtaa resursoida lastensuojelua paremmin. Meillä ei ole valtaa ratkaista, milloin joku lapsi tulee huostaanottaa. Meillä ei ole valtaa puuttua mihinkään, mikä tapahtuu lapsen tai nuoren kotona. Se valta on ihan muilla tahoilla.

 

Me voimme vain soittaa lastensuojeluun. Välillä saamme sieltä vastaukseksi, että yrittäkää nyt vielä jutella vanhempien kanssa, kun kerromme epäilevämme lapseen kohdistuvaa ruumiillista väkivaltaa tai jopa seksuaalista väkivaltaa. (Valitettavasti esimerkit eivät edes ole keksittyjä.) Eikä lastensuojelun henkilöstö varmaankaan ole yleisesti ottaen mitenkään kyvytöntä tai halutonta tekemään työtään kunnolla, mutta ehkäpä he ovat kiireen murtamia ja mahdottoman työtaakan alle musertuneita ja siksi toivovat, että vakavatkin tapaukset voitaisiin sittenkin selvittää jotenkin koulussa tai päiväkodissa.

 

Ei ole mitenkään riittävää, että ekaluokkalaisella on turvallinen paikka, jossa olla, neljä tuntia kerrallaan viitenä päivän viikossa loma-aikojen ulkopuolella. On tavallaan hienoa, että yhteiskunnalla on näin luja luotto meihin opetusalan ammattilaisiin, ja kyllähän me pääsääntöisesti homman hoidammekin omalla tontillamme. Millään tavalla riittävä ei meidän tarjoamamme turva kuitenkaan lapsen kannalta ole.

 

Joulupukilta pyydänkin jouluksi riittävän ison lekan, jolla saisi päättäjien ymmärrykseen taottua sen, että jos lapsella on kotona turvatonta, vastaus ei ole koulu vaan lastensuojelu. Resursoikaa ja huolehtikaa, että lastensuojelulla on lainsäädännölliset edellytykset tehdä tehokkaasti ja joustavasti yhteistyötä koulujen ja päiväkotien kanssa. Te pidätte kiinni yhteisen kukkaromme nyöreistä. Jokainen lastensuojelusta ja toki opetuksestakin säästetty euro maksetaan myöhemmin moninkertaisena.

 

Tämä ei ollut etäopetukseen kaipaavan ja koronapelkoisen opettajan itkuvirsi. Olen opettaja varhaiskasvatuksessa, enkä todellakaan kaipaa etätyöhön. Kiertävänä opettajana ehdin kokeilla etätyötä kuukauden verran. Se oli hirveää. Harvoin olen tuntenut itseni niin kertakaikkisen kelvottomaksi ja turhaksi kulueräksi kuin tuon kuukauden aikana. Minun työtäni ei voi tehdä kokonaan etänä. Läheltä olen seurannut myös sitä, kuinka turhauttavaa etäopetus voi olla myös toisella asteella. En siis henkilökohtaisesti toivo kovin laajaa etäopetusta, vaikka pidänkin sitä etenkin toisen asteen ja yläkoulujen osalta tässä epidemiatilanteessa perusteltuna.

 

Hirviömäisen vihaiseksi minut saa kuitenkin se, että koulua tarjotaan ratkaisuksi lapsen turvattomuuteen kotona. Se on silkkaa lasten hädän sivuuttamista ja omien käsien pesemistä liian suureksi koetun ongelman edessä.

 

Jälkikirjoitus: Kevään etäopetusjakson aikana käytiin sosiaalisessa mediassa välillä kiivastakin sananvaihtoa koulun roolista kaikkein heikommassa asemassa olevien lasten elämässä. Kyselin silloin, miksi parin kuukauden poissaolo epidemian vuoksi aiheuttaa tällaisen mekkalan, mutta koko kesäksi oman onnensa nojaan jäävät lapset joka ikinen kesä eivät nosta yhtään kenenkään sykettä. Sainpa päättäjältä vastaukseksi muun muassa, että kyllä tässä yritetään huolehtia siitä, että kesäleirejä olisi tarjolla. Lapsen kotona kokemaan turvattomuuteen ei kelpaa lääkkeeksi vapaaehtoinen kesäleiri yhtään sen enempää kuin pakollinen koulukaan. Ainoa ratkaisu on toimiva ja riittävässä määrin resursoitu lastensuojelu.