Yhdenvertaisuutta ismien tuolla puolen

Hallituksen uuden tasa-arvo-ohjelman näkökulmaksi ilmoitettiin hiljattain intersektionaalinen feminismi. Tämä ei kaikkia kansalaisia miellyttänyt, ja tiedon julkistaminen toi melkoisesti uutta pontta muutenkin kuumana käyvään keskusteluun tasa-arvosta ja syrjimättömyydestä.

Keskustelu on tarpeen, ja aivan yhtä tarpeen on varmasti myös hallituksen tasa-arvo-ohjelma. Se jos mikä on käynyt selväksi. Ongelma kuitenkin on, että hyvin suuri osa kansasta ei uskalla keskusteluun osallistua. Keskustelusta on hyötyä vain, mikäli se aidosti tavoittaa mahdollisimman suuren osan ihmisistä. Oma ajattelu ei juuri muutu, jos keskustelu näyttäytyy kahden, ajoittain absurdeilta kuulostavia kommentteja laukovan poliittisen laidan keskinäisenä hutkintana.

Oikeasti tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat kuitenkin meidän ihan kaikkien juttu. Jokaisen pitää saada osallistua keskusteluun ilman pelkoa nolaamisesta ja pelottelusta silloinkaan, kun erehtyy käyttämään sanaa, joka ei ole aivan viimeisimpien standardien mukainen. Kovin pahasti tuskin kannattaa ketään syyllistää siitäkään, että hän uskaltautuu ääneen lausumaan, ettei näe mitään vikaa nykyisissä rakenteissa. Siitä ei pidä pikarangaistukseksi saada sovinistin tai rasistin leimaa otsaansa. Nykyjärjestelmän kipukohtien väsymätön osoittaminen on tärkeää työtä, mutta sitä ei edistä kenenkään leimaaminen toivottomaksi tapaukseksi, joka on niin ymmärtämätön, ettei hänelle kannata edes selittää. On onnetonta, jos joillekin sanotaan, että teidän ääntänne ei tässä keskustelussa kaivata, sillä kaltaisenne ovat jo puhuneet aivan tarpeeksi.

Minä haluan kuulla valkoisten, keski-ikäisten heteromiesten keskustelevan tasa-arvosta – ei pelkästään keskenään vaan mieluummin ei-valkoisten, ei-keski-ikäisten, ei-miesten tai ei-heterojen kanssa. Lisäksi haluan kuulla hiljattain maahan muuttaneiden ja toisaalta pitkään täällä asuneiden eri etnisiin ryhmiin kuuluvien äänen tasa-arvokeskustelussa. Haluan kuulla lasten ja vanhusten ääneen, nuorten, miesten, naisten ja muunsukupuolisten äänen, heterojen ja homojen, maalaisten ja kaupunkilaisten, rikkaiden ja köyhien, oikeistolaisten ja vasemmistolaisten äänen.  

On hullua tuomita se, että maailma näyttäytyy jonkun ihmisen näkövinkkelistä juuri sellaisena kuin se näyttäytyy. Tuskinpa meistä kukaan on saanut ihonväriään, sukupuoltaan tai sukupuolista suuntautumistaan valita. Asuinpaikka, varallisuus ja poliittinen katsantokantakin usein tosiasiassa periytyvät hyvin vahvasti. Nämä kaikki vaikuttavat kiistatta siihen, miten maailman näemme, ja meistä ihan jokaisella on joka ikinen päivä syytä kuunnella toisella tavalla ajattelevia ihmisiä ja kyseenalaistaa se, miten itse asioista ajattelemme. Tämä koskee ihan jokaista. Niitäkin, jotka osaavat erehtymättömästi käyttää viimeisimpien standardien mukaista sanastoa ja jotka ovat jo omasta mielestään oppineet kaiken tarvittavan tasa-arvosta.

Tasa-arvo kun ei ole minkään ryhmittymän valmiiksi leikkaama palanen maailmaa tai mikään yksittäinen kiveen hakattu maailmankatsomus, vaan sitä edistää vilpitön halu ja pyrkimys kurkistaa oman kuplansa ulkopuolelle ja ymmärtää niitä, joita itselle on kaikkein vaikeinta ymmärtää, sekä valmius muuttaa omaa ajatteluamme. Siinä meillä kaikilla on tekemistä.

Henkilökohtaisesti pystyn allekirjoittamaan varsin hyvin feminismin tavoitteet ja arvot. Sanaa feminismi kuitenkin inhoan ihan avoimesti. Olen taustaltani romanisti, ja minulle fem-alku kirkuu naiseutta, jopa sellaista aika perinteistä naiseutta ja kaikkia siihen liitettyjä stereotypioita. Kun yhteiskunnassa nyt karsitaan mies-loppuisia nimityksiä, olisi mitä suurimmassa määrin aiheellista uusia myös tasa-arvoliikkeestä käytettävä nimitys niin, ettei se viittaa vain yhteen sukupuoleen.

Tasa-arvoon pyrkivän liikkeen nimessä näen näin selvän viittauksen vain yhteen sukupuoleen varsin ongelmallisena. Nimi kantaa mukanaan myös historiallista taakkaa. Alun perinhän kyse on todella ollut naisasialiikkeestä, jonka erittäin tarpeellisena tavoitteena on ollut naisten aseman parantaminen yhteiskunnassa. Tämän päivän Suomessa ei kuitenkaan voida mennä naisasiaa kirkuva nimitys edellä, ja väittää, että oikeasti ajetaan laajasti tasa-arvoa.

Naisten asemassa on vielä monessa kohdassa parantamista, ja esimerkiksi naisvaltaisten alojen palkkauksen saattaminen miesvaltaisten alojen tasolle kaipaa pikaisia toimia. Toisaalta rumaa rakenteellista ja ihan lakiin kirjattua epätasa-arvoa kohdistuu Suomessa myös miehiin. Vain miehille pakollinen ase- tai siviilipalvelus, on niin massiivisen luokan tasa-arvo-ongelma, että on suorastaan käsittämätöntä, että asia ei ole edelleenkään saatettu päivänvaloa kestävään kuntoon.

Tämän päivän kontekstissa epäonnistunutta nimeä kantava feminismi ei ole riittävä väline yhdenvertaisuuden edistämiseen. Suoraan sanottuna emme nähdäkseni tarvitse yhtäkään ismiä valtionhallinnon viralliseksi näkökulmaksi. Yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa on syytä kehittää pitäen ohjenuorana mainion perustulakimme 6 §:ää. Sen mukaan:

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

Tätä minä voin pitää ohjenuoranani. Sanon ei kaikelle syrjinnälle, olipa syynä sukupuoli, ikä, alkuperä, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, terveydentila, vammaisuus tai mikä hyvänsä muu henkilöön liittyvä syy. Vaikka sukupuoli on mainittu listassa ensimmäisenä, ei se ole tärkeämpi kuin muut listassa mainitut syrjintäperusteet.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta kannattaa taistella. Ensin on kuitenkin paikannettava vihollinen. Vihollinen ei ole se, jonka itse päätän nimetä rasistiksi tai sovinistiksi. Vihollinen on rasismi ja syrjintä itsessään. Syrjiviä toimintamalleja on myös minussa itsessäni, ja juuri niiden kitkemiseksi pystyn toimimaan kaikkein tehokkaimmin. Kyllä muidenkin syrjivään toimintaan pitää puuttua, mutta mitä jos puutuisimme siihen toimintaan sen sijaan, että haukkuisimme toinen toisiamme milloin miksikin: suvakiksi, sovinistiksi tai rasistiksi? Ja ennen kaikkea: mitä jos aloittaisimme ihan jokainen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyön tarkastelemalla omia ajatusmallejamme?